Lippaiden viritys

Sunnuntaina on seuran perinteinen kinkkukisa, joulua ennen järjestettävä seuran sisäinen kilpailu. Pahinta, mitä juuri ennen kilpailua voi tehdä, on ostaa uusia varusteita ja kilpailla niillä ilman perusteellista testausta harjoituksissa. Silti hain perjantaina kaupasta uudet lippaat ja tänään viritin ne toimintakuntoon. Ehkä ehtisin koeampua sunnuntai-aamuna vielä Sipoon radalla, mutta voi käydä niinkin, että en jaksa ajaa sinne asti.

Syy uusiin lippaisiin on se, että kilpailussa on vain standard-luokka, ja standard-luokassa aseen ja lippaiden pitää mahtua 225 mm x 150 mm laatikkoon. Koska olen päättänyt tämän kisan ampua uudella 9×19 mm STI Marauder -pistoolilla ja sen mukana tuli liian pitkä lipas ja muut vanhat lippaani olivat myös open-luokasta liian pitkiä, oli lippaat pakko hankkia.

Pakko ei olisi niitä tietenkään ollut näin myöhään hankkia, se on ihan oma syy.

Jos pistoolissa patruunan syötössä esiintyy syöttöhäiriöitä, on syy useimmiten lippaissa ja niiden sopivuudessa aseeseen. Kaupasta ostettuna kilpapistooleiden lippaat eivät aina ole vielä sellaisenaan täysin luotettavia. Toiminta riippuu käytetystä patruunasta ja sopivuudesta aseeseen. Kaupasta saatava lipas on valmistettu ilman yksilöllistä käsin tarkistusta ja sovitusta. Lisäksi halutaan virittää lipasta niin, että siihen mahtuu mahdollisimman monta patruunaa.

Vasemmalla Gramsin ohut patruunannostin, oikealla alkuperäinen, jota on jo viilattu toiminnan varmistamiseksi
Vasemmalla Gramsin patruunannostin, oikealla alkuperäinen, jota on jo viilattu toiminnan varmistamiseksi

Olen yleensä näihin STI:n lippaisiin laittanut Grams-nimisen valmistajan patruunannostimen ja jousen. Ensinnäkin se toimii liukkaammin kuin vakionostin ja toisekseenkin on kapeampi, jolloin lippaaseen mahtuu yksi patruuna enemmän.

Gramsin nostin tarvitsee myös säätöä. Nostimessa on pinta, joka kohtaa aseessa luistinsalvan, ja lukitsee luistin taakse viimeisen patruunan jälkeen. Jos tämä pinta on liian ylhäällä, jää viimeinen patruuna lippaaseen. Tämän estämiseksi pintaa tulee hioa juuri sopiva määrä Dremelillä, että viimeinenkin patruuna syöttyy.

Minulla oli uusia sisuskaluja kahteen lippaaseen, joten vaihdoin ne niihin lippaisiin, joissa patruunannostin tuntui liikkuvan tahmeammin. Loput kaksi jäivät ennalleen, myyjäliike (Lohjan Ase ja Osa) oli ne jo saanut hyvään toimivaan kuntoon. Niissä kapasiteetti oli 18 patruunaa ja vaihdetuilla sisuskaluilla sain mahtumaan 19 patruunaa.

Luulisin, että olen valmis kisoihin. Tällä valmistautumisella en muutenkaan ota niitä niin vakavasti. Viime viikolla venähtänyt vasen rannekin on vielä heikko, puristusta ei saa normaalia määrää tukikäteen, eli rekyylinhallinta on heikompaa ja ammunta hitaampaa. Tekosyyt ovat siis valmiina.

Kahva käpälän mukaan

Tavallisimmat pistoolit on suunniteltu sen kokoisiksi, että niitä on suurimman osan miehistä helppo käsitellä. Pienempikätisenkin miehen, kuten minun, on vielä mahdollista opetella sellaisia otteita ja käsittelyasentoja, että suurinta osaa pistooleista on mahdollista käyttää kilpailuissa ja harjoituksissa. Mutta monella naisella ja tytöllä on vielä pienemmät kädet. Vaikka edelleenkin on mahdollista käyttää tyypillisimpiä pistooleita, niiden käsittelyssä joudutaan käyttämään otteita, jotka ovat paljon tavallisia otteita hitaampia ja kilpailullisesti epäedullisia.

Jos naisella tai tytöllä, joka sinänsä olisi kiinnostunut ampumaurheilusta, on heti alusta lähtien vaikeuksia saada kunnon otetta ja käyttää pistoolin hallintalaitteita mukavasti, on vähemmän todennäköistä, että hänellä riittää motivaatiota jatkaa eteenpäin. Koska usein esittelen ampumaurheilua tutuille ja muille ihmisille ja koulutan peruskurssilla uusia ampujia, olen etsinyt vaihtoehtoa, joka sopii pienemmälle kädelle.

Kapea kahva on tähän hyvä lähtökohta. Pistooleissa on useasti lipaskapasiteetin maksimoimiseksi kahvan sisällä olevassa lippaassa patruunoita kahdessa rivissä. Näin saavutetaan kilpailullista etua. Mutta nykyään on erikseen luokat myös yksirivisille pistooleille, joissa on kapeammat lippaat ja siis myös kapeammat kahvat. Näin pienempikätiselle sopiva kapea kahva on myös kilpailukykyinen luokassaan toisia samanlaisia vastaan.

Kuvassa oikealla on aivan hyvin melko pienille käsille sopiva Tanfoglio Stock II -pistoolin kahva. Pistoolia ovat käyttäneet kurssilla myös useat naiset ja päässeet kurssista läpi. Se on kuitenkin vielä selvästi paksumpi kuin vasemmalla oleva yksirivinen 1911-tyylinen STI Trojan. Tavallista kapeammat puiset kahvalevyt tekevät siitä vielä pienemmän. Näin kahvan ympärille kiertyneestä kädestä ylettyy vielä etusormi helpommin liipasimelle ja sen asento liipasimella saadaan helpommin puhtaaseen tarkkaan laukaisuun sopivaksi. Edullista olisi myös, jos samalla kun etusormi ylettyy liipasimelle, peukalo ylettyisi varmistimen yläpuolelle. Voi olla, että se ei onnistu vielä tälläkään kahvalla kaikilta.

Yksirivisen pistoolin kahva ohuilla kahvalevyillä on hyvä pienikätiselle
Yksirivisen pistoolin kahva ohuilla kahvalevyillä on hyvä pienikätiselle

Otteen kahvasta ja liipasinsormen ylettymisen lisäksi on muitakin hallintalaitteita, jotka ovat tärkeitä toiminnallisessa ammunnassa. Nopea lippaanvaihto on tärkeä, koska suoritusaika vaikuttaa tulokseen. Ja koska yksirivisten lippaiden kapasiteetti on puolet tavallisista lippaista, niitä lippaanvaihtoja nimenomaan on enemmän. Lippaanvaihto on nopeinta siten, että ampumakäden peukalolla painetaan lippaanvapautinta. Kuitenkin itsekään en tavallisella pistoolilla ylety normaalissa ampumaotteessa suoraan siihen nappiin. Joudun kääntämään otetta jonkun verran. Kun tämän opettelee huolellisesti tuhansilla toistoilla, se ei haittaa. Mutta vielä pienemmällä kädellä edes se otteen kääntäminen ei riitä, ja aloittelevalla ampujalla monimutkaisen tekniikan opettelu ei ole motivoivaa. Nappia voi painaa toisella kädellä, mutta se on hitaampaa.

Tehdaskuntoiseen matalaan nappiin ei ylety lyhyillä sormilla helposti
Tehdaskuntoiseen matalaan nappiin ei ylety lyhyillä sormilla helposti

Vakiona pistooleissa on lippaanvapauttimessa yleensä aika matala nappula. Tämä on tarpeellista, koska ei ole hyvä, jos nappiin osuu liian helposti vahingossa joku osa jommasta kummasta kädestä. Lipas putoaa kesken suorituksen ja aikaa kuluu uuden lippaan laittamiseen paikalleen. Pienikätiselle tämä ei ole niin suuri ongelma, joten ratkaisuksi ongelmiin sopii isompi nappi.

Alkuperäinen keskellä oikealla. Ylhäällä vasemmalla sopivaksi viilattu pidennetty malli. Muissa laajennettu nappi.
Alkuperäinen keskellä oikealla. Ylhäällä vasemmalla sopivaksi viilattu pidennetty malli. Muissa laajennettu nappi.

Tilasin kolme erilaista pidennettyä tai levennettyä 1911-pistooleihin sopivaa lippaanvapautinta. Mikään säätö ei kuitenkaan ole aseiden kanssa helppoa, tarkkaan sovitettujen sellaisten varsinkaan. STI:n rungossa lippaanvapauttimelle oleva reikä on sen verran pieni, että mikään tilatuista ei mennyt sellaisenaan paikalleen. Sopivasti viilaamalla sovitin pidennetyn napin paikalleen. Viilan lisäksi tarvittaisiin vielä hienoa hiomapaperia, jotta vapauttimen liike olisi mahdollisimman kitkatonta, mutta se saa nyt jäädä myöhemmäksi. Tämäkin liikkuu jo vaivatta.

Pidennettyyn nappiin ylettyy helpommin, tosin sitä myös helpommin painaa vahingossa.
Pidennettyyn nappiin ylettyy helpommin, tosin sitä myös helpommin painaa vahingossa.

Tähän pidempään nappiin en itse aivan ylety kääntämättä hieman otetta, mutta joka tapauksessa se on huomattavasti helpommin tavoitettavissa.

Tällä kertaa menossa olevalla peruskurssilla ei ole naisia mukana, mutta taas seuraavalla jos on, niin juuri tämä pistooli voi olla se, joka antaa vähän tasoitusta isompikätisiin nähden ja helpotusta kurssin suorittamiseen.

Uutta virtaa harjoitteluun

Kun yksi maailman parhaista ampujista, Ben Stoeger, häpeämättömästi kehui kirjaansa keskustelupalstallaan, niin pitihän se heti ostaa. Ja oikein hyvä ostos. Pelkästään alun johdantojen lukeminen antoi vaihteeksi aiheen miettiä omia tavoitteita.

”Jollet harjoittele päivittäin, et oikeasti harjoittele.”

Tämä kirjan lause ei tarkoita ampumaradalle menemistä joka päivä, vaan kotona kuivaharjoittelua. Uskon sen ihan täysin, huipulle ei pääse ilman sitä, että taitoihin uhraa kuivaharjoitteluaikaa, ja sitä aikaa löytyy parhaiten raivaamalla siihen tilan joka päivälle. Samaten joka päivä harjoitellessa mikään vasta hiottu taito ei ehdi unohtumaan, vaan harjoittelu jatkuu samasta pisteestä seuraavana päivänä.

Kuten aikaisemmin olen sanonut, tästä päästään siihen valintatilanteeseen, että mihin pyrkii, paljonko on valmis uhraamaan harjoitteluun. Tuntia päivässä en ole valmis siihen varaamaan, mutta lyhyempi aika pitäisi aina löytyä. Rutiinin kehittäminen olisi tärkeintä. Missä välissä harjoitus aina olisi? Minkä jälkeen ja mitä ennen illan rutiineissa?

Kirjaa aloin lukea kaksi viikkoa sitten, eikä vielä kertaakaan ole kuivaharjoittelu ”mahtunut” päivään. Tänään on kuitenkin tullut uutisia Floridassa juuri päättymässä olevista lajini maailmanmestaruuskisoista: suomalainen Simo Partanen on voittanut avoimen luokan juniorien maailmanmestaruuden! Todella upeaa. Jos jokin saa intoa harjoitteluun, niin tällaiset uutiset.

Perttu Piiraisen päiväkirjassa kisaraportteja Floridasta

Vuoden rennoin vai piinaavin kisa?

RTC – Rimfire Team Challenge, jota varten olin harjoitellut kesän aikana jonkin verran, oli lauantaina. Se on monella tavalla erikoinen kilpailu. Toisaalta alunperin kilpailu oli kehitetty hauskuus ja jännittävyys mielessä – että kilpailijat pääsevät ampumaan paljon ja että tulos voi missä tahansa kohtaa kisaa vielä muuttua paljon. Kisa on myös hyvin katsojaystävällinen – tuloksia tulee nopeasti ja kilpailun edetessä tietää missä mennään, mikä on tilanne. Kahden joukkueen laittaminen aina kerrallaan vastakkain tekee sekä ampujille että katsojille erityisen tunnelman.

Tehtävä sinänsä olisi helppo pisteyttää ja asettaa sen mukaan joukkueet järjestykseen: kuka kaataa 28 metallilevyä nopeimmin on voittaja. Mutta näin ei päästä samaan hauskuuteen ja jännittävyyteen. On oltava mahdollisuus vielä nousta tappion jälkeen, ja tasainen suoritus koko kisan ajan palkitaan enemmän kuin yksi onnistuminen.

Vuoden rennoinko kisa? Ei se siltä tunnu. Practical-kilpailussakin suorituksia on useita kilpailun aikana, jolloin suorituksen jännitykseen tottuu. Tässäkin suorituksia on useita, mutta se jyrkkä ero joka erän voiton ja tappion välillä saa jollain tavalla vielä pahemmin jännityksen kohoamaan ja adrenaliinin virtaamaan. Sitten kädet tärisevät jo valmiiksi ja aletaan toivoa vain hyvää tuuria.. kun rauhassa pitäisi ampua vain silloin, kun maali on paikallaan tähtäimessä ja on edes mahdollisuus osua!

Tällainen taas uuteen tilanteeseen itsensä asettaminen kyllä opettaa paljon ruumiinsa ja mielensä toiminnasta. Millaisiin epäloogisuuksiin sortuu paineen alla, vaikka kuinka olisi suunnitellut toisin. Tarkoitan juuri tuota tuurin toivomista hallitun suorituksen sijaan.

Itse kisassa kävi tänä vuonna omalle seuralle tosi hyvin. Osallistuimme kahdella joukkueella. Joukkueessa on yksi pienoiskivääriampuja ja kaksi pistooliampujaa. Ensin joukkueet kilpailivat kahdessa kuuden joukkueen alkusarjassa kaikkia oman alkusarjan joukkueita vastaan, eli 5 erää sai jokainen joukkue ampua. Kaksi parasta nousi loppuotteluihin. Loppuotteluun pääsivät seurani molemmat joukkueet! Lähellekään näin hyvin ei ole koskaan ennen tämän kilpailun 10-vuotisessa historiassa meillä mennyt.

Itse ammuin kiväärillä joukkueessa, joka lopulta sijoittui neljänneksi. Tiedän rennossa harjoittelussa kesän aikana pystyneeni suoritukseen, jolla joukkueen olisi pitänyt noin 40 sekunnissa tyhjentää rata tauluista. Mutta niin vain meillä parhaat ajat olivat yli minuutin reilusti, ja monesti puoltatoista minuuttia – vaikka näilläkin ajoilla voitimme 4 ottelua viidestä alkusarjassa. Tätä ei voi minkään muun syyksi laskea kuin heikon mielen, joka ei kestä kisaa.

Voittopokaaliin saadaan tänä vuonna kaivertaa teksti "HAUR 2"
Voittopokaaliin saadaan tänä vuonna kaivertaa teksti ”HAUR 2”

Toinen seuramme joukkue kuitenkin voitti, joten koko kisasta jäi todella innostunut ja hyvä mieli. Taas tietää mitä voi parantaa, ja tietää, että omankin joukkueen voitto on mahdollinen ensi vuonna, jos vain harjoittelee tarpeeksi ja vielä valmistautuu henkisesti paremmin kohtaamaan kilpailun paineet!

Tässä jännittävät loppuottelut eilisestä kisasta:

Omat isot kisat

Elokuun toisena viikonloppuna oma ampumaseura piti pitkään aikaan suurimmat järjestämänsä kisat. Koska meillä ei ole omaa ampumarataa, vuokrasimme viikonlopuksi Lopen ampumaurheilukeskuksesta kaikki practical-kilpailun asemien rakentamiseen sopivat ampumaradat. Yhteensä asemia tehtiin yhdeksän.

Kilpailijoita oli 110, joista 30 toimitsijoita. Lisäksi muutama toimitsija ei päässyt ampumaan kisaa, mutta teki silti runsaasti töitä sen eteen. Oman seuran avuksi järjestäjiksi oli tullut kymmenisen henkilöä muista seuroista ja pari tuttavaa ja puolisoa. Hyvä että oli, koska tämänkokoiseen kisaan tuo toimitsijamäärä on jopa liian pieni. Usein melkein puolet kilpailun ampujista on toimitsijoita practical-kisoissa. Miten on oikein edes mahdollista järjestää näin isoa työmäärää tarvitsevia kisoja? Tässä lajissa vain on nyt niin runsaasti intoa, että tekijöitä löytyy, vaikka monesti tuntuukin, että mennään ihan niillä jaksamisen rajoilla. Toimitsijoita jää puuttumaan ja loput joutuvat venymään lisää.

Ennen viikonloppua kisan järjestäminen kuormittaa muutamaa ihmistä: ampuma-asemien suunnittelu, tarpeiston suunnittelu ja hankkiminen, toimitsijoiden organisointi, kilpailijoiden ilmoittautumiset ja kisamaksut.

Isommalla porukalla toiminta lähtee käyntiin perjantai-iltapäivänä, kun tarpeisto – puutavaraa, rekvisiittaa, maalitarpeet, rakennustarvikkeet – ja ensimmäiset rakentajat saapuvat paikalle. Olemassaolevat rakenteet tarkistetaan ja niiden korjaaminen aloitetaan. Sitä mukaa, kun muu ampumatoiminta perjantai-iltana hiljenee radoilla, päästään myös sinne viemään ensimmäisiä rakenteita, laittamaan taulujen telineitä, seiniä ja maahan tulevia merkkejä paikalleen. Kirves, lapio, ruuvinväännin, pora, saha ja sirkkeli, rautakanki ja leka laulamaan kuorossa.

Kun ampuma-asemat on suunniteltu etukäteen, suunnittelijalla on jokin idea siitä, mitä taitoja asema testaa ja mitä erilaisia mielenkiintoisia suoritusvaihtoehtoja siinä saataisiin ampujat miettimään. Paperilla on helppo tätä suunnitella, mutta sitten radalla huomataankin, että tilaa ei ole yhtä paljoa, tielle tulee kiviä, kuoppia, suuntia joihin ei voikaan ampua, tai jokin maalilaite ei sovikkaan paikalleen. Silloin aseman suunnittelijan on parasta olla mukana rakentamispaikalla tutkimassa, miten asemaa voi muuttaa niin, että alkuperäinen idea saadaan sovitettua siihen. Tai miten sitä voi jopa parantaa paikan tarjoamilla mahdollisuuksilla.

Itse suunnittelin yhden aseman, keskipitkän, jonka oikea suoritus vaatii vähintään 21 osumaa. Halusin antaa mahdollisuuden ampua osaa maaleista useasta paikasta, ja jotkut olivat taas vain sillä tavalla näkyvissä, että ne voi ampua yhdestä kohtaa. Näin ampuja joutuu valitsemaan eri suoritusvaihtoehdoista itselleen, taidoilleen ja aseensa lipaskapasiteetille sopivan suoritustavan. Tauluja ja peltimaaleja oli myös eri etäisyyksillä ja eri kokoisia, mikä pakottaa vaihtamaan sitä tahtia, millä ampumista tekee. Pieneen ja kauempana olevaan maaliin pitää hidastaa vauhtia ja ehtiä tähdätä kunnolla, kun taas lähellä oleva isoon tauluun on mahdollista ampua hyvät osumat ohi juostessa. Liikkeestä ampuminen on yksi taito, jota sain tällä asemalla siis myös mitattua.

Suunniteltu asema oli kuitenkin paljon leveämpi kuin tila, johon sen pitäisi mahtua. Ampujan olisi ollut tarkoitus juosta yli 10 metriä sivuttain, ja olisi pitänyt olla mahdollista järkevästi aloittaa suoritus kummasta tahansa päästä symmetrisesti. Rata oli kuitenkin alle 7 metriä leveä, eikä asemaa saanut käännettyä toisinkaan päin mitenkään, että pituus riittäisi.

Seinien, taulujen ja maalien paikat hahmottumassa.
Seinien, taulujen ja maalien paikat hahmottumassa.

Ratkaisin asian laittamalla ampujan liikesuunnan vähän kulmittain, jolloin tässä paikassa sai vähän liikematkaa pidennettyä, ja samalla ampumamatkaakin joihinkin maaleihin yli 10 metriä. Ideasta tosin poistui symmetrisyys, kukaan ei suorittaisi tällaista tehtävää peruuttamalla, vaan kaikki liikkuisivat samaan suuntaan eteenpäin. Mutta kulmittaisuus tuntui jotenkin rikkovan ihmisten ajattelun muotteja ja tekevän asemasta mielenkiintoisemman.

Kaikki on ruuvattuna paikoilleen, rimat ja seinät ankkuroituna maahan.
Kaikki on ruuvattuna paikoilleen, rimat ja seinät ankkuroituna maahan.

Kun suunnitelmat muuttuivat, täytyi paikan päällä sitten nopeasti etsiä jokaiselle taululle, peltimaalille, seinälle ja liikkumista ohjaavalle rimalle uusi paikka. Seiniä ja tauluja siirrellään niin kauan, kunnes näyttää järkevältä: alkuperäisen idean mukaisesti joka paikasta täytyy ampua, koska joka paikassa on tauluja, jotka näkyvät vain siitä. Juostaan edestakaisin, katsotaan jokaiseen suuntaan mistä mikäkin taulu näkyy, taas siirretään seinää tai maalia ja uudestaan mietitään olisiko nyt hyvä.

Aseman aloituksessa on näkyvissä tauluryhmä ja keltaisia peltejä. Muut taulut ovat seinien takana, ja näkyvät vasta kun liikutaan eteenpäin.
Aseman aloituksessa on näkyvissä tauluryhmä ja keltaisia peltejä. Muut taulut ovat seinien takana, ja näkyvät vasta kun liikutaan eteenpäin.

Lopulta sitten kisoissa huippuampujiltakin tuli hyvää palautetta juuri tästä asemasta. Se todella teki hyvän mielen! Tässä huippusuoritus kilpailun open-luokan voittajalta:

Asemat oli rakennettu lauantaina puolen päivän maissa valmiiksi. Silloin ne käytiin kaikkien toimitsijoiden kanssa yhdessä läpi, että viimeisetkin puutteet tulisi korjattua. Yhdessä suunniteltiin miten jokaisella asemalla, sekä toimitsijoiden ampuessa, että varsinaisena kisapäivänä, kaikki toimitsijat osaisivat toimia oikein ja tulkita kaikki säännöt oikein ja tasapuolisesti jokaisen kilpailijan kohdalla. Sitten iltapäivällä me 30 paikalla ollutta toimitsijaa pääsimme ampumaan oman kilpailumme.

Lauantai-iltana laitoin tulostoimiston pystyyn. Tulokset toimitetaan syötettäväksi laskentaohjelmistoon paperilappusilla, yksi jokaista suoritusta kohden. Toimitsijakisasta siis syntyi 270 lappusta, jotka syötettiin lauantai-iltana, ja samalla sovittiin minua sunnuntaina hektisessä tulosten syöttämisen loppuvaiheessa auttavan porukan organisoimisesta. Kahden muun toimitsijan kanssa harjoiteltiin siis työtavat valmiiksi sunnuntaita varten. Odotettavissa on silloin 720 lappua lisää. Paperilaput ovat edelleen käytännöllisin tapa tulosten kirjaamikseksi suorituspaikalla. Jäljentävällä lomakkeella jää kilpailijalle täydellinen kopio merkinnöistä, ja internet-yhteydet korpiradoilla ovat yleensä niin huonot, että niihin ei voi luottaa.

Kisapäivä on tulostoimistolle aamulla ilmoittautumisten vastaanottoa ja sen varmistamista, että jokaisella kilpailijalla tiedot ovat oikein. Mukavaa on tavata kaikki kilpailijat ja vaihtaa pari sanaa, mutta siinä kiiressä kilpailijoiden jonottaessa ne pari sanaa vaan valitettavasti ovat vain ’Hei’ ja lähes jokaiselle toistetut lauseet ohjeista miten menetellä ja pieni mainos, että ruokaa on tarjolla kanttiinista. Ilmoittautumisen jälkeen tuloshomma onkin sitten yksinäisempää. Ensin aamulla odotellaan ensimmäisten lappujen valmistumista, ja kierretään rataa niitä hakemassa. Samalla toimitaan kuriirina erilaisten tarvikkeiden siirtelyssä, kun itsellä ei vielä kovasti hommia ole. Sitten lappuja alkaa tulla nopeammassa tahdissa, ja joutuu jäämään omaan koppiinsa niitä syöttämään, kun muilla on hauskaa ulkona radalla. Yritin aamupäivällä kokeilla liikkuvaa tulostoimistoa, otin läppärin mukaan radoille, mutta työergonomia on siellä vaan niin paljon huonompi, että en olisi ehtinyt syöttää tuloksia sillä tavalla.

Loppuiltapäivästä sain ampuma-asemilta ne sovitut vahvistukset tulostoimiston käyttöön. Lappuja haettiin radoilta ja niitä syötettiin sitä mukaa kuin niitä tuli, pysyimme aika hyvin ajan tasalla. Kun viimeiset laukaukset oli ammuttu, saimme viimeiset laput nopeasti syötettyä ja tulokset julki.

Koko kilpailu meni läpi tuntia nopeammin kuin aikatauluissa oli suunniteltu. Tämä johtui pääasiassa siitä, että pääkilpailuista jäi pois 10 ampujaa, jotka olivat ilmoittautuneet. Se, että kilpailuun jäi tilaa, on tietysti harmi, koska joku, joka olisi kisaan halunnut jäi nyt pois turhaan, mutta toisaalta kisa oli ihan kiva, kun hieman tiukoilla oleva järjestäjäporukka sai sen menemään läpi aikataulussa.

Yleensäkin ottaen kisan järjestelyjä kehuttiin. Edellisistä vuosista, kun olimme pitäneen samaan aikaan pienempää kisaa, oli opittu paljon organisointiasioita, joilla nyt saatiin kaikki sujumaan hyvin. Eri mittaiset ampumatehtävät oli lomitettu sillä tavalla, että jonoja suoritusta odottamaan tuli mahdollisimman vähän. Vain yhdellä asemalla oli muita kovempi kiire, ja millään asemalla ei paljoa luppoaikaa ollut.

Yksi mielestäni hieno juttu meidän kisoissamme on, että ruokahuolto toimitsijoille ja palvelu kilpailijoille on järjestetty hyvin: meillä on yksi ihminen varattu tähän koko viikonlopuksi. Toimitsijoiden ei tarvinnut omista ruoistaan huolehtia, vaan aamusta iltaan oli kaikki valmiina ja pystyttiin keskittymään rakentamiseen, toimitsemiseen, omaan ampumiseen ja järjestämään toimitsijakoulutusta. Kisapäivänä oli kilpailijoille aikataulutettu ruokatunti, jonka aikana kanttiinissa oli ostettavissa hyvä lounas.

Lopella oli meillä käytössä iso huoltorakennus, jossa osa järjestäjistä asui koko viikonlopun. Ei tarvinnut matkata kotiin lyhyille yöunille rakentamisen välissä. Samalla tarjoutui tilaisuus monenlaiseen seuran ja ampumaurheilun kehittämisen suunnitteluun, kun kerrankin olivat kaikki aktiivisimmat ihmiset kerralla paikalla. Yleensä radalla on kiire aina järjestää lyhyellä ampumavuorolla mahdollisimman tehokkaat harjoitukset, eikä jää aikaa kasvokkain juttelulle.

Sitten kun palkinnot on jaettu, kilpailijat lähteneet takaisin kotiinsa ympäri Suomea, alkaa hurja purkaminen. Ruuvit irti, puutavara pinoihin ensi vuotta varten, seinät tiiviiseen muodostelmaan varastoon, tarvikkeet autoihin matkalle kotiin. Kun mukana on kaikki tarvittava ja siihen vähän varalaitteita ja -tarvikkeita päälle, on tavaraa paljon. Kotiin kun pääsee sunnuntai-iltana, ei enää ole taaskaan paljoa aikaa nukkua ennen kun maanantain työpäivä alkaa. Ja senkin jälkeen taas maanantai-iltana puretaan yksi pakettiautokuormallinen metallia ja puuta varastoon.

Tulostoimiston tulostin, varatulostin, tietokoneet, lomakkeet, oman aseman rakennustarvikkeita, omat kisavälineet..
Tulostoimiston tulostin, varatulostin, tietokoneet, lomakkeet, oman aseman rakennustarvikkeita, omat kisavälineet.. ja jouset pohjassa.

Viikon verran ei tullut nukuttua paljoa, ja palautuminen kesti, mutta oli se taas sen arvoista. Mitenkä minulla itselläni sitten meni.. sen melkein unohtaa, koska tuntui tärkeämmältä saada järjestettyä hyvät kisat. Teknisten ongelmien takia olin kovassa open-luokassa loppupäässä, sijoituksella 11/13, mutta prosenteissa siinä tavallisessa keskikastissa, 55 % tuloksella voittajaan verrattuna. Mukana olivat kuitenkin Suomen open-huiput, ja olinpa yhdellä asemalla kolmantenakin.

Kisoja rakentamassa

Kesäloma oli ampumisen suhteen hiljaiseloa, käytiin ensin sateita paossa etelässä ja sitten pientä harjoittelua pienoiskiväärillä kuten suunnitelma oli. Sitten alkoi hulina: kaksi ensimmäistä viikonloppua elokuussa oli kilpailuja, joiden järjestelyissä olin mukana.

Elokuun ensimmäinen viikonloppu kisat olivat Sipoossa paikallisen seuran järjestämät, tämän vuoden Suomen suurimmat ampumaurheilukilpailut, ja olin ilmoittautunut mukaan toimitsijaksi auttamaan. Toimitsijana ollaan yleensä sen mukaan miten ehditään mukana rakentamassa kisaa edellisen viikon aikana, ja sitten toisena päivänä viikonloppuna ammutaan itse kisa ja toisena ollaan palvelemassa muita kilpailijoita.

Sen verran viistettä kepin kärkeen, että saa työnnettyä kepin maahan rautakangen tekemään reikään.
Sen verran viistettä kepin kärkeen, että saa työnnettyä kepin maahan rautakangen tekemään reikään.

Ehdin rakennuspäivänä, keskiviikkona paikalle kuuden aikaan, ja rakentaminen oli täydessä käynnissä. Jokaisella toimitsijalla oli määriteltynä asema, jolla kisapäivinä toimi, ja sen aseman rakentaminen on samojen henkilöiden vastuulla. Aseman suunnittelija on tehnyt kuvat ja ohjeet mikä on homman idea ja siitä sitten aletaan laittamaan seiniä pystyyn ja tauluja kannattavia keppejä maahan. Itse näytin tarpeettomalta seinien pystytyksessä, ja delegoin itseni taulukeppien teroittamiseen, mikä suunnilleen jäi omaksi kontribuutioksi tällä kertaa. Kun olin kasan teroittanut, oli asema muuten valmis ja muillakaan 11 asemalla ei apua kaivattu.

Seinät rajoittavat mistä mitäkin taulua voi ampua. Liikkuminen vain rajatulla alueella.
Seinät rajoittavat mistä mitäkin taulua voi ampua. Liikkuminen vain rajatulla alueella.

Pikku hiljaa, kun kisojen rakentamisessa käy auttamassa ja oman seuran kisoja järjestää, oppii tätä rakentamishommaa. Kukaan ei tällaisessa vapaaehtoisorganisaatiossa jakamaan tehtäviä täydellisesti, joten oman kokemuksen ja aloitteellisuuden varaan jää paljon.

Lauantaina oli oma kilpailupäivä. Näissä kisoissa oli ylellistä, että järjestäjien ei tarvinnut esikisapäivänä vuorotellen ampua ja sitten olla tuomareina ja toimitsijoina, vaan molempina kisapäivinä oli henkilökunta erikseen ja kilpailijat voivat keskittyä vain ampumiseen.

Sunnuntaina meitä oli tällä asemalla 11 neljä toimitsijaa. Aamulla jaoimme tehtävät, yksi otti kirjurin hommat, minulle laitettiin ratatuomarin homma ja loput paikkasivat tauluja. Näin siis olin koko päivän äänessä ohjaamassa kilpailijan suoritusta, mittaamassa suoritukseen kulunutta aikaa ja tarkistamassa osumia. On todella hienoa seurata kaikkien kilpailijoiden suorituksia: miten he suunnittelevat ratkaisevansa tehtävän, miten sitten suunnitelma onnistuu, muuttuu matkan varrella tai menee täysin pieleen. Ja tietysti jos vain on aikaa vaihtaa muutama sana, niin on kiva tavata ihmisiä eri puolilta maata. Sitä aikaa vain ei töissä ollessa tällä kertaa paljoa ollut – kilpailijoita tuli tasaisena virtana paikalle sitä mukaa kun edelliset olivat valmiita. Hyvä niin, että kisassa asemat ovat niin järjestettyjä, että mihinkään ei synny pitkää jonoa ja toisaalla sitten oltaisiin tyhjän panttina. Tällä kertaa ruokatauollekaan ei ollut luppoaikaa, vaan piti vain sanoa kilpailijoille, että nyt joudutte odottamaan ja katselemaan henkilökunnan ruokailua.

Moni kilpailija on aloittanut uransa juuri tulemalla kisoihin toimitsijaksi, koska silloin pääsee kokeneiden kilpailijoiden kanssa juttelemaan ja oppii paljon muiden suorituksista.

Kenellekään ei makseta palkkaa näistä hommista, ruoka saadaan toimitsijapäivänä ja kisamaksua ei tarvitse maksaa. Vain kilpailun päätuomarille maksetaan matkakorvaus. Tässä lajissa tarvitaan suuri määrä toimitsijoita, yleensä kolmasosa tai melkein puolet kilpailijoista on myös töissä kisoissa. Ilman vapaaehtoistyötä ei näitä kilpailuja pystyttäisi järjestämään.

Pienoiskiväärin säätö ja kohdistus

RTC-kilpailussa eli Rimfire Team Challengessa kolmen hengen joukkue koostuu yhdestä pienoiskiväärillä ja kahdesta pienoispistoolilla ampuvasta kilpailijasta. Maaleina olevat peltilevyt ovat 100, 75, 50 ja 25 metrin etäisyyksillä. Joukkueen menestys riippuu paljon siitä, saako kivääriampuja kaadettua 100 ja 75 metrin maalit nopeasti, koska pistooleilla on epävarmaa osua niin pitkälle.

Jardin laukaisukoneisto meni paikalleen Rugerin 10/22 Target -pienoiskivääriin suoraan vanhan paikalle kuten pitikin. Kuitenkin radalla ensimmäistä kertaa sitä kokeillessa kävi ilmi, että sen säädöt tehtaalta tullessa olivat liian herkällä: ase laukesi myös liipasinta päästettäessä. Onneksi säätö oli helppo kiristää, kiristin varmuuden vuoksi näin alkuun reilusti, ja myöhemmin voin taas höllätä liipaisua herkemmäksi. Toistaiseksi harjoittelen näin, että liipaisussa on pitkä etuveto. Joka tapauksessa laukaisu on huomattavasti parempi kuin Rugerin alkuperäinen koneisto myös kevennysviilailujen jälkeen.

Siirsin UP – Uronen Precision -kiväärin päältä kiikaritähtäimen tähän pienoiskivääriin, koska kiväärikisoihin en tänä kesänä enää osallistu ja se tähtäin on uskoakseni paras mahdollinen RTC-kilpailuun. Se on riittävän kevyt, että yhdessä painavan pienoiskiväärin kanssa se vielä mahtuu kilpailun painorajan sisälle. Kuusinkertainen suurennos on aivan sopiva näille matkoille.

Kuusinkertainen suurennos on sopiva tässä kilpailussa
Kuusinkertainen suurennos on sopiva tässä kilpailussa

Koska tarkoitus on ampua usealle matkalle, eikä kiikariin ehdi tehdä kohdistuksen vaihtoa välillä, pitää eri etäisyyksille osata ampua kiikarin tähtäinristikosta tähtäyspistettä vaihtamalla. Tässä kiikarissa on riittävän tarkasti sopivissa kohdissa pisteitä: kun varsinaisen keskipisteen alapuolella olevan pallon kohdistaa 100 metriin, niin keskipisteellä osuu 25 ja 50 metrin matkoille ja näiden pisteiden välissä olevalla viivalla osuu 75 metrin matkalle.

Keltainen neliö on 100 metrin päässä, joten siihen osuu 2 milliradiaania keskipisteestä alaspäin olevalla pisteellä.
Keltainen neliö on 100 metrin päässä, joten siihen osuu 2 milliradiaania keskipisteestä alaspäin olevalla pisteellä.

Kohdistamisen näille matkoille tein hyvin tuetussa asennossa, jotta nimenomaan kiväärin kohdistus käy ilmi eikä ampujan taito. Kilpailussa ammutaan seisaaltaan, joten sitten harjoittelin varsinaista suoritusta. Onnistuin kaatamaan 10 neliötä 100 metristä 14 laukauksella 45 sekunnissa, mikä on hyvä lähtökohta. Kilpailussa 100 metrissä on 3 maalia ja 75 metrissä 5 maalia, joten joukkueena tällä suorituksella olisi mahdollisuus 40 sekunnin aikaan kun pistoolilla ampujat hoitavat 50 ja 25 metrin maalit pois samaan aikaan. Toivottavasti tästä onnistun parantamaan vielä, tai ainakin varmistamaan, että pystyn tämäntasoiseen suoritukseen varmasti joka kerta. Erityisesti kisan jännityksessä.

Aikaisempina vuosina nimen omaan erilaiset halvat kiikaritähtäimet ovat olleet kompastuskivi: niiden kohdistus ei ole pitänyt ja niiden osumapiste muuttuu pään asennon muuttuessa vähänkin. Nyt kun kiikari maksaa nelinkertaisesti pienoiskivääriin verrattuna, ainoa heikko lenkki pitäisi olla ampuja. No yksi heikkous on vielä tässä yhdistelmässä: tällä kiikarinjalalla en saa tässä pienoiskiväärissä kiikaria tarpeeksi taakse, joten hieman joutuu kurottelemaan eteenpäin, mutta tämä ei suoritusta nyt pilaa.

Koska UP-kivääriltä lähti siis kiikari päältä, laitoin siihen toisen kiikarin: tarkka-ampujakivääreihin tarkoitetun Steiner Military 5-25x eli suurennokseltaan viidestä 25-kertaiseen olevan kiikarin. Koska olin vain 100 metrin radalla, on kiikari ylimitoitettu, mutta esimerkiksi 15-kertaisella suurennoksella oli kiva seurata reikien syntymistä paperiin. Kohdistuksen sai tehtyä nopeasti, kun näki heti mihin jokainen osuma meni.

Vaimo kokeilee kivääriä
Vaimo kokeilee kivääriä

Vaimo toi ja vei minut radalle ostoksilla käydessään, ja kokeili myös tätä UP-kivääriä. Koska se on viimeisen päälle viritetty kisapeli, kevyillä liikkuvilla osilla ja rekyyliä kesyttävällä tehokkaalla suujarrulla, niin sen ampuminen yllätti vaimon myös – ei tunnu missään!

Kesän suunnitelmaa

Nyt on ehkä aika selkeyttää sitä mikä on kesän 2014 harjoittelun suunnitelma. Se auttaa hahmottamaan sitä, missä vaiheessa mitkäkin välineet pitää huoltaa käyttökuntoon.

Tästä heinäkuun puoliväliin: siirrän pienoiskivääriin hyvän kiikaritähtäimen kivääristä ja asennan siihen paremman laukaisukoneiston. Kohdistus kolmelle matkalle: 50, 75 ja erityisesti 100 metriä ja harjoittelua näille matkoille RTC-kilpailua varten. Osua pitäisi pystystä ampuen luotettavasti ja nopeasti 10×12 cm maaliin, koska kilpailussa kaadetaan tuon kokoisia metallilevyjä.

Samalla intensiivisiä harjoituksia Practicalin perusasioissa Open-pistoolissa, johon nyt on uusilla kokovaippaluodeilla kehitetty hyvä lataus. Tämä intensiivinen harjoittelu onnistuu siksi, että pääsen ulkoampumaradalle todennäköisesti suurimman osan aikaa yksin ampumaan, jolloin lyhyessä ajassa saa harjoitusta paljon ihan omassa tahdissa.

Välissä aina tietysti perusharjoituksia pienoispistoolilla. Ja kokeilua vanhalla production-luokan pistoolilla.

Heinäkuun loppupuoli ja elokuun alku: Open-pistoolilla lajinmukaista harjoittelua ennen elokuun ensimmäisen viikonlopun kisoja Sipoossa ja ennen oman seuran kisoja seuraavana viikonloppuna. Tässä parin kolmen viikon ajan käyn pääasiassa seuran harjoituksissa.

Elokuun lopussa taas jonkun verran pienoiskiväärillä harjoittelua, koska RTC-kisa on sitten syyskuun alkupuolella tai puolivälissä. RTC eli Rimfire Team Challenge on hyvin hauska joukkuekilpailu pienoiskiväärillä ja pienoispistooleilla.

Kesän aikana voisi yrittää taas pitkästä aikaa enemmän ottaa huomioon myös kavereita ja viedä ihmisiä tutustumaan ampumiseen, ilman isompaa vakavaa harjoittelutarkoitusta. Jollain tapaa illat ovat tässä viime aikoina olleet niin Helsinki Shooting Club on tänä kesänä ensimmäistä kertaa koko kesän auki.

Ensimmäinen kiväärikisa

Kilpailuun tuli lähdettyä, koska nyt useampi asia loksahti samalla kertaa paikalleen. Tänä viikonloppuna oli vaikeampi lähteä mökille, koska perjantaina oli iltaan kestävä työjuttu. Kisaan pyydettiin toimitsijoita lisää. Kivääriin oli kiikaritähtäin hankittu, eli kokonaisuus oli valmis. Aikaa tämän hyvän kisakiväärin ostosta olikin jo kulunut yli vuosi, eli korkea aika tehdä sillä muutakin kuin pientä kokeilua. Kisa oli lähellä, eli Santahaminassa. Ja vielä haluan olla keskinkertainen monessa ampumalajissa enkä tässä ole vielä sitä.

Kisat olivat isommat ja paremmin järjestetyt kuin varmaan mitkään Helsingin lähistöllä järjestetyt kiväärikisat. Ampumapaikat oli suunniteltu monipuolisiksi ja juuri kivääritaitoja testaaviksi. Ratalaitteita oli tehty paljon lisää järjestävälle seuralle, jotta kilpailun rakentaminen ja purkaminen – ja tulevien kilpailujen järjestäminen – olisi helpompaa. Kymmeniä ihmisiä teki töitä useampana päivänä.

Hoitamallani asemalla oli seiniä, jotka pakottivat ampumaan polvelta tai kyykystä ja kapeista väleistä.
Hoitamallani asemalla oli seiniä, jotka pakottivat ampumaan polvelta tai kyykystä ja kapeista väleistä.

Itse en siis päässyt perjantaina rakentamaan ratoja, mutta se työ jatkui lauantai-aamuna. Useilla ampumapaikoilla tarkennettiin seinien paikkoja, jotta jokaisesta kohdasta näkyisivät vain ne taulut, jotka oli suunniteltukin. Kuten yleensäkin, lauantaina kisan järjestäjät ja toimitsijat tekivät omat kilpailusuorituksensa, ja niin minäkin. Ampumaan päästiin rakentamisen jälkeen vasta iltapäivällä puoli kahdelta ja kaikki asemat oli itseltä ammuttu kahdeksan jälkeen. Päivä oli aika pitkä.

Omasta suorituksesta oppi paljon. Valmistautuminen oli ollut niin vähäistä, etten ollut edes ottanut selvää luodin lentoradasta 300 metriin asti juuri minun aseellani ja patruunallani. Muiden arvauksilla tein säädöt kiikaritähtäimeen näillä 300 metrin asemilla. Ensimmäisellä sellaisella vielä laukaisukin oli hätäinen, eli osumien suunnasta ei voinut olla oikein varma. Puuskittainen tuuli ei helpottanut tätäkään.

Toisella 300 metrin asemalla oli metallimaaleja, eli niiden kaatumisen näki. Tässä ovelana aloitin näistä metallimaaleista, jotta pystyin kokeilemaan mihin päin tähtäämällä ne kaatuivat. Keskityin myös puhtaaseen laukaisuun. Johtopäätös oli, että hieman ylöspäin ja oikealle tuulen kompensoimiseksi. Tulos paranikin selvästi, vaikka vielä oli ohilaukauksia tauluista.

Radoilla, joissa taulut olivat lähellä ja niitä oli paljon, olisi merkitystä ollut myös sillä, miten nopeasti vaihtaa lippaan, koska yhden lippaan patruunat eivät riitä. Tämä lippaan käsittely on minulta jäänyt kokonaan harjoittelematta. Teen sen väärällä kädellä hitaasti, kunhan jotenkin saan vaihdettua.

Sunnuntaina oli sitten maksavien asiakkaiden vuoro, ja toimin asemalla 6 osan aikaa tuomarina ja osan aikaa kirjurina. Tuomari ohjaa suorituksen aloittamisen ja lopettamisen, ottaa ajan suorituksesta ja seuraa suorituksen turvallisuutta. Tässä työssä haluan olla hyvä, ja otan sen vakavasti. Jos olen tuomarina isommissa kisoissa joskus, haluan, että pystyn hoitamaan myös ne ammattitaitoisesti.

Aamulla ennen kisaa satoi rankasti, mutta aamupäivän aikana ei onneksi sitten kovin paljoa. Taulujen kastuminen on aina ongelma, jos ne vettyvät kokonaan eivät paikat pysy enää kiinni. Suojien rakentaminen tauluille on hankalaa ja pienikin lippa taulun päällä heittää sitten jossain vaiheessa päivää varjon tauluun ja muuttaa sen näkymistä niin, että kisa ei enää ole tasa-arvoinen eri kilpailijoille. Muovipeite on usein käytetty ratkaisu. Nyt sellaisia ei tarvittu, koska sade oli heikkoa kun sitä tuli. Loppupäivästä vaihdoin jo auringonpaisteessa shortsitkin.

Sunnuntain aikataulu kilpailijoiden osalta meni hyvin, kilpailu päättyi vain vähän jäljessä aikataulusta. Päivään oli sovitettu kunnon ruokataukokin. Kilpailijat saivat ostaa syötävää kanttiinista ja toimitsijathan toimivat ruokapalkalla.

Kilpailijoita ja toimitsijoita ruokatauolla ja kanttiinissa
Kilpailijoita ja toimitsijoita ruokatauolla ja kanttiinissa

Asemallani ampumamatka oli noin 50 metriä, ja se matka oli aina kuljettava jokaisen suorituksen jälkeen tulkkaamaan. Toisen tuomarin kanssa tuli otettua siinä sitten pientä juoksukilpailua pitkin päivää. Näistä intervalleista toivottavasti on hyötyä loppukesän maratonilla. Yhteensä kävelyä ja juoksua päivän aikana tuli ehkä 10 kilometriä.

Taulujen ja metallimaalien etäisyys oli noin 50 metriä.
Taulujen ja metallimaalien etäisyys oli noin 50 metriä.

Kun ammunta oli ohi ja tulokset laskettu ja palkinnot jaettu, alkoi purkaminen. Koska radat ovat puolustusvoimien käytössä heti arkipäivinä taas, kaikki taulut, rakenteet, telineet ja tarvikkeet pitää purkaa ja varastoida jonnekin. Tähän menee isoltakin porukalta useita tunteja, ja lopulta urakka oli valmis yhdeksän maissa illalla.

Asemallamme käytetyt seinät, taulutelineet ja muut tarpeet veivät yhden peräkärryn tilan
Asemallamme käytetyt seinät, taulutelineet ja muut tarpeet veivät yhden peräkärryn tilan

Tulokset katsoin vasta kotiin päästyäni. Kun tuntee ensisijaisesti olevansa töissä tekemässä muille mahdollisimman hyvää kilpailua ei sinänsä oma sijoitus tule ensimmäisenä mieleen, varsinkin kun ei ole vielä sillä keskinkertaisellakaan tasolla kiväärissä. Sijoitus oli siis lopulta 35/49 avoimessa luokassa eli kiikaritähtäimellä ampuvien joukossa, ja pisteet 37 % voittajasta. Keskinkertaiseksi laskisin, että hätyyttelee 50 % tulosta, joten siihen on sitten matkaa, jos kiväärillä tulevaisuudessa harjoittelee.

Nopeusmittauksia mökillä

Mökkipihan ampumapaikka on juuri hyvä muutamalle nopeusmittaukselle, kun sade hellitti eilen. Ulkona valokennoihin perustuvaa mittaria on helpompi käyttää, koska valo on tasaista ja välkkymätöntä. Sisällä loisteputket sotkevat mittarin, eli ne pitää sammuttaa, ja erilliset valot pitää virittää toimimaan. Eikä sekään ole kovin varmaa.

Varjostimet luovat tasaisen taustan valokennoille, jotka näkevät luodin ohituksen.
Varjostimet luovat tasaisen taustan valokennoille, jotka näkevät luodin ohituksen.

Sain ladatut 8 patruunaa ammuttua, ja kaikista nopeuden talteen. Liikemäärää kuvaavaksi luvuksi tuli 158, mikä jää vähän vaaditusta minimistä, joka on 160. Huolestuttavampaa on syöttöhäiriö, kolmas patruuna oli menossa pesään mutta jäi osin poikittain. 30,3 mm pituinen patruuna saattaa siis olla hieman liian pitkä. Huonot muistiinpanot aikaisemmista latauksista haittaavat nyt hieman, kun on vain hämärä muistikuva, että pitempi patruuna on ennenkin aiheuttanut häiriöitä. Kokeilen seuraavaan hieman lyhyempää.

Mittasin nopeudet myös tehdaspatruunalla. Liikemäärää kuvaava luku jäi juuri ja juuri alle 125 viiden laukauksen keskiarvona, mikä on siis alle minimin, että kisoissa saisi edes tuloksen. Lämpötila oli vain 13 astetta, ja kisoissa käytetyssä mittausmenetelmässä olisi jätetty huonoin nopeus pois, eli lämpimämmässä ilmassa olisin kisoissa saanut kyllä tuloksen, mutta liian lähellä ollaan rajaa. Täytyy siis muistaa, että tehdaspatruuna – ainakaan S&B Bulk – ei välttämättä käy kisapatruunaksi tällä lyhytpiippuisella pistoolilla, jos itse ladattua ei ole käytettävissä.

Samalla testasin aiemmin mainittua 12,7 mm kaliiperin ilmakivääriä. Paineilman pumppaaminen käsipumpulla onnistui lopulta, kun kaikki ilmaputken liitokset sai kiristettyä 14 mm ja 12 mm lenkkiavaimilla kunnolla. Puolen tunnin pumppaamisen ja välillä jäähdyttelyn jälkeen 200 baria oli taas painetta, tarpeeksi muutamaan laukaukseen. Kolmesta laukauksesta pyöreällä kuulalla mittari sai lukeman toiselle, 215 m/s. Samalla kohdistin kiväärin avotähtäimet 25 metrille. Edellisestä kokeilusta tiesin, että meni 15 cm alle, joten nostin takatähtäintä reilusti, ja jatkoin säätämistä laukaus laukaukselta. Kolmas laukaus olikin sitten jo keskikympissä. Tämän kuulan lentorata on minulle pidemmillä matkoilla tuntematon, että pitää joskus myöhemmin kokeilla mitä tämä kohdistus tarkoittaa esimerkiksi 75 tai 100 metrillä. Nopeuden tietäminen auttaa tämän arvioimista ballistiikkaohjelmilla, jos jaksaisi selvittää asiaa teoreettisesti etukäteen.

Tiiviit liitokset ja silikonirasvaa tarvitaan ennen kuin täyttö onnistuu.
Tiiviit liitokset ja silikonirasvaa tarvitaan ennen kuin täyttö onnistuu.

Samalla vielä 20 patruunan verran harjoitusta Uronen Precision-kiväärillä ensi viikonlopun kilpailuja varten. Tämähän on aivan riittämätöntä minkään asian oppimiseen, mutta ei nyt ihan ole ummikko asiassa. Ja tulipa varmistettua, että kun viimeksi alkoi kivääri tehdä häiriöitä, niin se johtui ihan perinteisestä öljyn puutteesta. Nämä vehkeet toimii öljyllä.

Kiväärikisaan meneminen tällä harjoittelulla kyllä tuntuu vähän nololta. On vähän sellainen mannekiiniolo, kaikki tarvikkeet on huippuluokkaa, paras kivääri ja paras kiikaritähtäin, mutta ampuja aivan aloittelija tässä lajissa.

Nyt kun Saimaan vedenpinta on korkealla, mökin ampumapaikalla on pari vesiongelmaa: polku pidempien etäisyyksien ampumapaikoille on veden vallassa, ja maalitaululle kaivetussa kaivannossa on myös vettä pohjalla. Sinänsä kumpikaan ei ole iso ongelma. Pidemmille matkoille pääsee kiertämään kuivana. Ehkä lisään jostain kaivettua täytemaata polulle jossain vaiheessa tulevaisuudessa.

25 metrin ampumapaikalle pääsee kuivana, mutta suorin tie pidemmälle on veden vallassa.
25 metrin ampumapaikalle pääsee kuivana, mutta suorin tie pidemmälle on veden vallassa.

Maalitaulukaivanto on pieni turvallisuusriski, vedestä voi tulla kimmokkeita, eli ehkä kaivantoa voisi vähän täyttää tai tasoittaa. Ympärillä on kylläkin sen verran maavallia, että kimmoke ei pääse mihinkään kauas.

Maalitaulu on kaivettu syvemmälle, jotta tausta sille on turvallisempi, mutta vesi kaivannossa ei ole kiva.
Maalitaulu on kaivettu syvemmälle, jotta tausta sille on turvallisempi, mutta vesi kaivannossa ei ole kiva.