Tällaisista isoista, koko viikon kisoista se kotiin tuominen on oman mielen hallinta, eli keskittyminen ja sen hallitsemi en, että aina uuteen päivään ja joka päivä jokaiseen 30 asemaan lähdetään vain sitä tehtävää ajatellen. Nytkin viimeinen kisapäivä on vapaapäivän jälkeen, eli pitää ottaa itseään niskasta kiinni, että ei herpaannu, kun on niin mukavan leppoisan levännyt olo.
Päivän ensimmäisen aseman (6) ensimmäisenä ampujana otin tarkasti tekemäni suunnitelman mukaan. Polvillaan kahdesta ala-aukosta kikkailematta enempää. Ei missejä, joten alkoi hyvällä mielellä.
Sitten yhdellä kädellä ammuttava asema 1. Hyvällä tuurilla aivan reunasta löytyi heilurista d, eli ei missejä. Mutta liian hilkulla.
Asemalla 2 se missi tuli viimeiseen tauluun. Pieni epävarma olo oli laukauksesta, ja olisi pitänyt uskoa sitä. Asema oli piipun sektorissa pysymisen kanssa sellainen, jossa pitää toimia hyvin täsmällisesti, koska siinä juostaan taaksepäin ja useimmat tekevät lippaanvaihdon myös juuri siinä kohtaa.
Seuraavalla haasteena heilurit taas, mutta niistä rauhassa selvittiin.
Toisin kuin seuraavalla, nelosella, jossa taas olisi heiluria pitänyt varmistella. Ensimmäinen häiriö kisassa tuli myös tästä. Todennäköisimmin lipasta ei tullut lyötyä tarpeeksi kovaa kiinni. Varmuuden vuoksi saman tien otin vain uuden lippaan ja siitä jatketaan. Ehkä normaali häiriönpoisto – lyönti lippaan pohjaan ja viritys – olisi riittänyt.
Päivän viimeinen oli lyhyt, ja sen puristin ihan suunnitelman mukaan. Kaikilla alkoi olla jo juhlatunnelma, ja kun koko ryhmällä oli ampuminen ohi, otettiin innolla ryhmäkuvia joka kännykällä ja kameralla. Tämä on perinne kaikilla isoissa kisoissa, ja ensimmäistä kertaa sen itsekin siis koin. Tunne on kyllä hyvä tuollaisen ponnistuksen jälkeen. Viikon alussa ei hirveästi juteltu, mutta sitten kun loppu häämöttää, ryhmä alkaa tuntua tutulta ja on helpompi jutella muiden kanssa.
Matkapäiväkirja jatkuu toisen päiväkirjan puolella, jossa on enemmän tästä Teslalla kiertämisestä Euroopassa: http://tessutellen.fi