Eilinen perjantai oli vapaapäivä ja tänään lauantaina on minulla viimeinen ampumapäivä. Tällä kertaa iltapäivävuoro, eli rauhassa hotellilla aamiainen ja aseen puhdistus ja kaikkien varusteiden tarkistus. Esimerkiksi ovatko telineen ja lipaskoteloiden ruuvit kireällä, aseen kahvaruuvit kireällä, tuleeko kaikki reppuun mukaan, ja sään mukainen vaatetus. Iltapäivä näyttää ennusteessa miellyttävältä 20 asteelta, joten taidan valita sortsit. Olisi saattanut tulla ukkostakin, siltä näytti jossain vaiheessa.

Lulu oli koko iltapäivän keskiviikkona seuraamassa kisoja ja kuvaamassa ja auttamassa minua. Olikin muuten Lulun ensimmäiset kisat, jossa oli suorituksia seuraamassa – eikä sitten heti vähäisempi kisa ensimmäisenä kuin WorldShoot. Niinpä keskiviikosta tuli videoitakin. Tässä päivän viimeisessä suorituksessa oli vähän sadetta mukana, ei minun kohdallani enää niin paljoa kuin hetkeä aikaisemmin. Videosta näkyy selvästi, kuinka vasemmanpuoleiseen liikkuvaan tauluun en tosiaankaan kahta osumaa saanut, mutta en sitten ymmärtänyt kuitenkaan paikata.

Etsittiin myös muita suomalaisia radalta.

Tänään piti selvitä, onko peruutuspaikkoja, mutta ilmoittautumisia otetaan vastaan vielä huomenaamuna, joten tiedän tilanteen klo 7 aamulla. Ammuntahan alkaa klo 7:30, eli elän sen mukaan, että kaikki on valmiina kävi miten kävi. Nyt nukkumaan niin tässä vain pari kuvaa avajaisista.

Kolmen vuoden välein pidettävät IPSC pistoolin maailmanmestaruuskisat, ”world shoot”, ovat alkamassa Ranskassa. Kisapaikkaa ei keskinkertaisilla taidoilla tullut, mutta päätimme silti tehdä kesälomamatkamme ajellen pitkin Eurooppaa ja tulla tänne kisapaikalle – kärkkymään josko peruutuspaikan sittenkin saisi. Matkasta kuvina on toisessa päiväkirjassa: http://tessutellen.fi

Tässä vähän kuvina torstaita, kun kävin katsomassa miltä kisapaikalla näyttää, kuvaamassa ja juttelemassa muiden suomalaisten kanssa, ja juttelemassa kisapaikasta. Vielä ei ole tietoa onko pois jääneitä, ehkä ei ennen sunnuntaipäivää kello 12, jolloin ilmoittautuminen päättyy. Tietenkään en toivo, että kukaan kilpailija viime hetkellä joutuu jättämään kisan väliin, mutta kun niin kuitenkin joillekin käy, niin olen valmiina odottamassa.

Lopputulosta testeistä en ehtinyt kysyä, mutta paremmalta näytti.

Kolme vuotta sitten latasin viimeksi Standard-luokkaan .40 S&W major-patruunaa, siitä lähtien on latauslaitteessa ollut vain 9mm holkit paikallaan. Toisaalta koko latauslaitetta en kirjanpitoni mukaan ole käyttänyt 2 vuoteen. Tähän väliin mahtuu muutto ja uuden asunnon remontti, ja latauslaite on sinänsä ollut kiinnitettynä muuton jälkeen jo vuoden pöytäänsä – käyttämättömänä. On vain ollut vaivatonta ampua 9-millistä tehdaspatruunaa, ysissä hintaero itse ladatulla ei ole kovin suuri, ja kilpailullista etua en ole jaksanut itse lataamalla tavoitella.

Lataamisen aloittaminen tauon jälkeen veikin aika paljon aikaa. Kun nyt 9mm holkit olivat kiinni, tein ensin vähän harjoituspatruunaa ysimillisiini. Pistin ensin H&N pinnoitettuja puristeluoteja näihin harjoituspatruunoihin, ja muistin miksi ei kannattaisi. Pitäisi varmaankin myydä jollekin, jolle nämä sopivat. Omissa pistooleissani osunta on todella huonoa: mustalle ei mahdu 25 metristä. Mutta lähempää harjoitteluun sitten nämä parisataa patruunaa saa kulumaan. Open-luokan pistooliini major-latausta sitten vielä 300 patruunaa samalla kertaa. Nämä on tehty Alsan vaippaluodeilla, toimii ihan eri tavalla. Vaikka resepti (luodin asetuksen syvyys ja ruudin määrä) on sama kuin ennenkin, mittaan näiden nopeuden huomisissa harjoituksissa tutkalla.

Aikaa vie koko liukuhihnan kokoaminen: hylysyjen valmistelu lataamista varten, hankkia ruudit, luodit ja nallit, koneen saaminen taas käyttökuntoon ja kaikkiin säätöihin. Ensin radalta ja mistä lie mudasta kerätyt hylsyt pitää ensin lajitella kaliiperin mukaan – ja jos haluaa tasalaatuisempaa patruunaa, myös valmistajan mukaan. Sitä en itse jaksa tehdä. Ehkä sitten myöhemmin, jos valmistautuu johonkin isompaan kisaan. Sitten pesen ne vedellä, teräslanganpätkillä ja tiskiaineella pyörivässä rummussa (kuvassa tuo punainen). Runsaasti tiskiainetta ja vähintään 2 tuntia aikaa ja tulos on minulle tarpeeksi hyvä. Vielä siloisemman ja kiiltävämmän saa lisäämällä aikaa vaikkapa 4 tuntiin ja käyttämällä joitain muita aineita, mutta tätäkin ehkä jaksaa tutkia lisää myöhemmin. Pesun jälkeen huuhdellaan ja kuivataan. Jätän ne pariksi päiväksi sanomalehden päälle vain. Kun tekee pesun tarpeeksi ajoissa ja pitää huolen, että aina kun haluaa valmistaa patruunaa, on kuivaa ja puhdasta hylsyä varastossa, niin ei tarvitse kiirehtiä millään lämmityksillä ja puhalluksilla kuivumista.

Sitten kun vaihdoin kaliiperin latauslaitteessa (Dillon 1050) .40 S&W:hen, sen operaation opettelukin taas vuosien jälkeen kesti hetken. Käyttöohjeitakin ihan luin. Oma hommansa on löytää eri osat kaapeista ja laatikoista, joihin ne ovat muuton jälkeen päätyneet. Tai yleensäkään tietää, mitä omistaa ja mitä holkkimerkkiä esimerkiksi on käyttänyt. Löysin Lee:n valmistamat holkit kiinnitettynä valmiiseen vaihdettavaan holkkien pitimeen. Tämän pitimen kun vaihtaa holkkeineen koneeseen, ei pitäisi tarvita tehdä mitään säätöjä holkkien asetuksiin enää. Paitsi että en tiedä mitä ihmettä olen niiden holkkien kanssa tehnyt, kun mikään ei ollut lähelläkään oikealla paikallaan. Olenko tätä osaa edes käyttänyt silloin 2013, vai laittanut vain holkit siihen kiinni, että pysyvät tallessa? Vaikea muistaa.

Laitoin osat paikalleen, ja säätelin joka holkin sinne päin. Ensimmäiset nallit hylsyissä jäivät 0,3 mm koholle! Miten tämänkin säädön pystynyt jättämään pieleen? Ehkä tosiaan en olekaan käyttänyt tätä yhdistelmää aiemmin. Tajusin yhden jutun 1050-laitteessa toisessa patruunankäsittelyasemassa – miten se kuuluu säätää. Sisältä hylsyä vakioivan holkin asetus pitää olla sellainen, että hylsyn sisään menevän tapin leveä osa ei saa mennä hylsyyn sisään asti. Taisin aikanaan antaa sen laajentaa hylsyn suuta ensin, ja sitten heitin koko tapin pois. Nyt tuntuu vähän tyhmältä kun vasta tuon huomaa.

Ruuditin oli just oikeassa säädössä (0,310 grammaa Vihtavuoren nopeahkoa N320-ruutia), joku asia ainakin kohdallaan! Luodin asetussyvyys 0,6 mm liian pitkä, miten tuokin säätö on muka voinut muuttua? Olenko mokannut sittenkin jotain hylsynpidinlevyn tai holkkilevyn asennuksen kanssa, että niiden keskinäinen suhde olisi muuttunut 0,6 mm? Ei tuntuisi mahdolliselta, mutta en nyt näin myöhään illalla enää lähde tutkimaan. Ja 300 patruunan testierä on jo ladattu.

STI Edgeni, jonka ruoaksi nämä on tarkoitettu, on kovin tiukkapesäinen. Mielestäni siinä on patruunapesän etuosassa joku naarmu tai muu ryppy, joka ottaa kiinni osaan itse lataamistani patruunoista aina. Tuohonkin ongelmaan pitäisi hankkia asesepän apua jossain vaiheessa, kiillotusta tai pesän kalvamista oikeisiin mittoihin. Sain tulkattua patruunat kuitenkin, 22 vähän hankalammin piipusta ulos tulevaa on laitettu erikseen, mutta uskallan nekin harjoituksissa ampua.

Nyt kun kaapeista on kaivettu vuosien aikana kerätyt hylsyt ja kaikki työkalut, on taas helpompi jatkaa lataamista. Pitää vaan liukuhihnan kunnossa: kerää hylsyt harjoituksista, pesee niitä jatkuvasti, huolehtii, että ruutia ja nalleja ja luoteja on kotona aina varastossa. Silloin voi koska tahansa tarttua kampeen ja tehdä muutaman sata patruunaa harjoituksia varten nopeasti.

Päivitys: aamulla asia ei jättänyt minua rauhaan, vaan irroitin kaikki eilen vaihdetut osat, puhdistin, ja laitoin takaisin paikalleen. Välissä taisi olla ihan vanhanaikaisesti ruutijyväsiä, jotka tuon 0,6 mm eron aiheuttivat. Tein saman tien säädöt 20 patruunaa lisää vääntämällä kohdalleen. Nolo, yksinkertainen virhe, mutta vastaavanlaisia oppimiskokemuksia on jälleenlatauksessa paljon. Ei voi muuta kuin varovasti tehdä ja koko ajan tarkistaa lopputulosta, ja oppia matkan varrella.

Reiluun vuoteen en ole itse ladannut patruunoita. Mutta löysin kyllä vanhoja ladattuja jonkin verran. Niitä aiemmin harjoituksissa testatessa tuli hillitön jumi, patruuna piti irroittaa piipusta metallitangolla takoen. Eli nämähän pitää siis tarkistaa, etteivät ole liian pulleita:

Vajaa 150 meni tulkkauksesta läpi, eli ei ihan huomisen kisan tarvetta. Loput 20 liian pulleata mahtuivat Beretta 92FS:n piippuun, eli niillekin löytyy käyttöä. Kisaan otan loput tarvittavat patruunat tehdaspatruunaa, jota muutenkin olen yli vuoden nyt ampunut. Onneksi 9mm patruuna ei ole niin kallista kuin kaikissa muissa kaliipereissa tehdaspatruuna, vain noin 20 senttiä kappale isommissa erissä. Itse ostan 1000-4000 kerralla, sen mitä jaksaa kotiin kantaa kulloinkin.

Kisat ovat sunnuntaina Heinolassa. Koska juuri 2 vikkoa sitten sain sähköauton, eikä sillä ole tehty pidempää matkaa vielä, tästä tulee sellainen omakohtainen ensimmäinen matkan aikainen pikalataustesti. Kevyellä vauhdilla ajaen pääsisi edestakaisin tuon 300 kilometriä, mutta katsotaan mitä kulutus on omalla ajotyylillä ja moottoritiellä, ja otetaan sen mukaisesti virtaa lisää Teslan Vierumäen superlaturilta.

Matka on myös ensimmäinen kisamatka Teslalla, ja mukaan on kiva ottaa kavereita kimppakyytiin. Säästää ja on mukavampaa. Tilaa olisi 6 hengelle, mutta haluan tehdä tän ensimmäisen kisamatkan väljästi, ettei tarvitse mitenkään vaivalloisesti pakata kaikkien kisareppuja ja lepotuoleja sun muuta, mitä mukana voi olla.

Nykyään on hienoa, että moni teknologia, joka ennen on ollut kallista, saadaan toteutettua harrastajillekin sopivalla hinnalla. Luodin nopeuden mittaaminen on tärkeää, kun yritetään ladata patruunoita, jotka ovat mahdollisimman tarkkoja tai juuri oikean voimakkuuksisia kuhunkin kilpailulajiin. Optinen mittari, optinen kronografi, on ollut tähän asti perustyökalu. Siinä on kaksi valokennoa, joita luoti ohi mennessään varjostaa. Iso ongelma on, että näille mittareille pitää saada tasainen valaistus, ja mittaustilanteessa voi olla pilvistä, puolipilvistä, aurinkoista, sateista, mitä vain. Ja kun mittari pitää laittaa lähelle luodin lentorataa, aina silloin tällöin vahingossa mittariin itseensä ammutaan. Pienimmillään jotain vähän taipuu tai sitten tulee asiaa mittarikauppaan.

Tutkat ovat olleet mitä lie satojen tuhansien hintaisia, toki tarkkoja vehkeitä. Nyt kanadalainen yritys on tehnyt harrastajahintaisen vehkeen: Suomessa 725 euron LabRadar-luodinnopeustutkan. Sitä myy Suomessa FinnAccuracy. Toki halvimman optisen mittarin saa reilulla satasella, mutta siihen tarvitaan valaistus- ja varjostuslisälaitteita kuitenkin lisäksi. Kätevä kantolaukku toki tähänkin kannattaa hankkia, ja lisämikrofoni ilma-aseita ja vaimennettuja pienoiskivääreitä varten. Tutka nimittäin normaalisti odottaa laukausääntä, ennen kuin aloittaa mittauksen.

Tutkaa ei tarvitse laittaa 2-3 metrin päähän ampumalinjalle, vaan se laitetaan ampumapaikalle, ja mittauksessa ammutaan sen vierestä. Vaaraa vahingossa ampua laite ei siis ole. Asettelu on mukavampaa ja nopeampaa, kun ei tarvitse tarkkaan katsoa sijoittelua. Tutka vain nostetaan jalustalla sopivaan mukavaan ampumakorkeuteen ja suunnataan kohti maalitaulua. Tutkan asettelu ei häiritse muita ampujia – kun optista mittaria asetellaan etumaastoon, joutuvat muut ampujat radalla odottelemaan.

Lisälaitteiksi tutka tarvitsee jalustan. Kuvassa on roskiksesta löydetty huterin mahdollinen jalusta – huteruus ei tässä haittaa, jos ei vain tuule kovaa. Kevyt jalusta on mukava pitää aina laitteen mukana. Laitteessa on patterikotelo, mutta virran kulutus on sen verran suuri, että jos koko päivän mittailee, niin pattereita joutunee vaihtamaan. Ladattavat AA-kokoiset NiMH-akut toimivat, mutta vain lyhyen ajan. Niiden jännite lienee liian matala. Muutaman kympin USB-virtapankki jaksaa pitää tutkaa päällä koko päivän. Tällä on merkitystä, jos isoissa kilpailuissa mitataan kaikkien kilpailijoiden patruunat.

Tutkalla on vielä sekin etu optiseen mittariin verrattuna, että luodin nopeuksia saadaan mitattua eri etäisyyksiltä. Kun ammutaan laitteen vierestä 10-15 cm etäisyydeltä, luoti tulee tutkan keilaan vähän 5 metrin matkan jälkeen. Siitä eteenpäin tuloksia saadaan talteen noin puolen metrin välein. Signaali heikkenee matkan kasvaessa. Isolla 9 mm pistooliluodilla tai siitä isommilla mittarin pitäisi toimia jonnekin 100 metrin paikkeille asti. Pienemmät pienoiskiväärin tai kiväärin luodeilla voi jäädä matka hyvinkin lyhyeksi. Joitain .223rem-kaliiperin kiväärinluoteja muodosta riippuen ei saada mitattua lainkaan. Suoraa heijastavaa pintaa on luodin perässä liian vähän.

Kun eri matkoilta saadaan nopeuksia, voidaan laskea luodin ballistinen kerroin, ja siitä sitten laskea luodin lentorata kokonaisuudessaan – sen putoama vaikka kilometrien päähän. Kaikki mittaustulokset tallentuvat SD-muistikortille, josta ne voi ottaa tietokoneelle. Laitteen voi liittää myös USB-johdolla tietokoneeseen ja siirtää muistikortin sisällön sitä kautta. Tutka ei kuitenkaan mittaa samaan aikaan kun se on liitettynä tiedonsiirtoa varten tietokoneelle.

Tutkassa on myös asetus, jolla voi jousiampujien nuolien nopeuksia mitata. Tätä en ole itse kokeillut.

Onhan tämä satunnaiseen käyttöön optista paljon kalliimpi, mutta seuroille kilpailujen järjestämistä varten ja yhteiseen käyttöön tosi hyvä hankinta. Olen tätä useammalle seuralle suositellut ja ovatkin hankkimassa niitä.

Edellisestä artikkelista tähän päiväkirjaan ehti kulua yli vuosi. Paljon on sillä välin tullut kisattua, harrastettua ja harjoiteltua, mutta muuten on ollut sen verran runsaasti kiirettä, että kirjoittaminen on jäänyt. Ehkä pikku hiljaa valokuvia peratessa tulee tässä välissäkin tapahtuneista kirjoiteltua taas.

Sunnuntaina päättyvät suurimmat ampumaurheilukilpailut pitkästä aikaa. Vaasassa pidettävä Wasamatch on tänä vuonna Pohjoismaiden mestaruuskilpailut ja Suomen mestaruuskilpailut practicalissa. 16 ampuma-aseman ja 194 kilpailijan kisa on järjestelytöiden, rakenteiden määrän ja kilpailijoiden määrän yhteen laskien Suomalaisen ampumaurheilun suurponnistus. Kymmenet vapaaehtoisen Vaasan seudulta ja ympäri Suomea osallistuvat järjestelyihin ja ovat kisapäivien henkilökuntaa. Järjestävä seura, Vasa Skyttegille – Vaasan Ampujat r.f., on viimeisen yli puolen vuoden ajan tehneet töitä kilpailun onnistumisen eteen. Ensimmäiset suunnittelukokoukset pidettiin marraskuussa, ja sen jälkeen yhteydenpito ja valmistelu on ollut jatkuvaa.

Varsinainen kilpailu on kaksipäiväinen. Kilpailijat ampuvat 8 asemaa lauantaina ja loput 8 sunnuntaina. Koska suurin osa toimitsijoista haluaa myös osallistua ja ampua vaivalla rakennetut hienot asemat, toimitsijat kilpailivat esikisassa torstaina ja perjantaina, eli yhteensä ampumapäiviä on neljä. Kilpailevia toimitsijoita on noin 60.

Kivijärven ampumaurheilukeskus on upea paikka näin ison kilpailun järjestämiselle. 16 ampuma-aseman sijoittaminen keskuksen radoille on silti kova työ. Jokaisen mahdollisen radan jokainen nurkka on käytössä. Osa asemista on silti päällekkäisiä, eli samassa paikassa tehdään samojen rakenteiden sisällä ensin yksi suoritus, sitten muutetaan rataa hieman, ja tehdään toinen suoritus. Vaikka asemien suunnittelu onkin alkanut jo kuukausia sitten ja materiaalit hankittu hyvissä ajoin, niiden rakentaminen on ollut viimeisten päivien aikana iso työ järjestävälle seuralle. Jokainen kulma, mistä ampuja kääntyy ja näkee uudet taulut, tulee olla juuri suunnitellun mukainen, jotta aseman suunnittelijan näkemys toteutuu. Asemien tulee testata tasapuolisesti erilaisia ampujan taitoja.

Rakenteiden täytyy toimia. Ovien ja luukkujen täytyy kestää jatkuvaa heilumista, vaikka ovatkin vain tätä viikonloppua varten rakennettuja. Jos jotain menee rikki kilpailun aikana, korjataan rakenne niin, että se on kaikille kilpailijoille myös korjauksen jälkeen samanlainen.

Kaikkea toimintaa ja sääntöjen toteutumista valvoo ratamestari Jouni Hynninen ja hänen apunaan eri puolille ampumaurheilukeskusta sijoitetut pääratatuomarit. Jokainen ampuma-asema toimii itsenäisesti omalla henkilökunnalla kilpailun ajan, ja asemalla punapaitaiset tuomarit tulkitsevat jokaisen osuman arvon, mittaavat suoritukseen kuluneen ajan ja seuraavat kilpailijoiden jokaista liikettä, että ne ovat kirjallisen asemakuvauksen mukaiset. Muuten lisätään kilpailijan tulokseen virhepisteitä.

Näitä punapaitaisia tuomareita onkin tullut ympäri suomea olemaan mukana tässä kansallisessa ponnistuksessa. Eikä pelkästään tuomareita, vaan muita ampumaurheilijoita ja heidän perheenjäseniään on asemilla töissä, juoksemassa jokaisen suorituksen jälkeen ympäri rataa nostamassa kaadettuja peltejä ja paikkaamassa tauluja.

Kilpailijoiden päivä alkaa ilmoittautumisella, jossa tarkistetaan myös kilpailuvälineet.

Ampumaurheilukisoissa on totuttu siihen, että metsän keskellä olevalle radalle tullaan eväiden kanssa ja yritetään vain pärjätä päivä. Vaasassa kilpailun hintaan sisältyy monipuolinen lounas.

Lisäksi kanttiinista saa koko päivän kahvia ja muuta lisäenergiaa.

Sateen sattuessa ammutaan sateessa. Esikisapäivinä osan aikaa paistoi ja osan aikaa tuli sadetta, mutta kaikki asemat toimivat. Varsinaisen kilpailun lauantaipäivä oli kauniin aurinkoinen, mutta sunnuntaina sataa runsaasti. Sateeseen pitää varautua sekä taulujen suojaamisen osalta että turvallisuuden osalta. Märkä taulu alkaa nopeasti lerpattamaan ja paikatkin valuvat pois. Maan kastuminen ei saa muuttaa ampumapaikkaa liukkaaksi. Kaikki tämä on otettu Vaasassa huomioon etukäteen, ja niinpä kilpailu on edennyt aikataulussa.

Kilpailun miellyttävyyteen vaikuttaa paljon se, miten sujuvasti kilpailu etenee. Sujuvuuden varmistaminen on sitä toimitsijoiden arkea, väsymätöntä toistoa ja aseman toimintojen pyörittämisen hiomista nopeammaksi.

Asemiin tutustumisen tärkein merkitys on turvallisuus. Kilpailijat tutkivat, miten suorituksen saa tehtyä turvallisesti, mutta tietenkin samalla miettivät, miten sen saa tehtyä nopeimmin.

Suomessa ja Vaasassa voidaan olla ylpeitä, että kilpailu onnistui kaikilla tavoilla hyvin.

Tulokset ja lisätietoja sivulta www.wasamatch.fi

Viime syksynä aloin miettiä sitä, että ampumaurheilusta on kovin vähän tehty taidetta ja se, mitä on tehty, ei ole päässyt esille. Monesta urheilulajista on vuosisadan aikana otettu ikonisia kuuluisia kuvia, vaikuttavia teoksia, jotka kaikki ovat nähneet ja tunnistavat. Ne parhaimmillaan välittävät kaikille sen, mitä lajia tuntevat näkevät ja kokevat ja mitä tunteita siihen sisältyy. Ampumisesta sellaiset kuvat ovat harvassa, tai ne eivät pääse esille. Siksi tuntuukin, että mikä tahansa yritys siihen suuntaan voisi onnistua – rima on matalalla saavuttaa jotain.

Onnistuminen jossain vaatii kolmea asiaa: innostusta, lahjakkuutta ja ahkeruutta. Kahdellakin näistä pärjää, kunhan toinen niistä on innostus. Sitä minulla riittää, joten ajattelin ahkeruudella saada aikaiseksi ampumaurheilusta jonkinlaista taidetta ja kuvituskuvaa.

Ensimmäiset pari kuukautta projektissa on nyt opeteltu valokuvausta ja lähdetty etsimään aiheita. Yhtenä aiheena on löytää muotoja sellaisista paikoista, joita ei aina heti näe. Aseiden ja varusteiden kuluminen ja muokkaantuminen käytössä on mielenkiintoista, koska se kertoo vuorovaikutuksesta ihmisen kanssa, kovasta käytöstä ja harjoittelusta, tai muuten vain tuottaa erikoisia muotoja. Tässä kuvassa on yksityiskohta 1920-luvulta peräisin olevasta perinnelajien pistoolista. Siinä luistin ulkoneva osa on kulunut nahkaista säilytyskoteloa vasten, ja samaten muita uria on syntynyt luistin liikkeen takia. Alkuperäisen pinnan koneistuksen epätasaiset naarmut ovat myös jäljellä.

Muotoja tuottaa myös se satunnainen prosessi, joka muokkaa ammutut luodit tai maalitaulut nopeasti ja voimalla. Joskus luoti selviää kokonaisena matkastaan, joskus tuhoutuu kokonaan tai vääntäytyy erilaisiksi sirpaleiksi.

Kun tätä kuvaamista opettelee, on se aika lailla aikaa vievää säätöä. Sinänsä ensin kun lukee hyvistä kirjoista hyvät neuvot, voi tietää mitä tehdä, mutta aina välineet eivät ole ihan samat ja rutiini puuttuu, niin aikaa kuluu.

Näistä aiheista siis voi tulla vielä kaikenlaista abstraktia teosta. Mutta kivaa olisi saada ihmisetkin esille. Ilmeet ja eleet onnistumisissa ja varsinkin epäonnistumisissa – niistä taitavat tulla mielenkiintoisimmat urheilun uutiskuvatkin. Suurena haasteena on saada kasvot esille, valokuvaaja kun ei voi mennä ampumaradalla ampujien eteen. Olenkin alkanut kokeilemaan, miten kamera kannattaa sijoittaa jalustalle ampujien etupuolelle kaukolaukaisimella käytettäväksi. Mitkä asetukset, miten hoitaa kuvaustilannetta niin, että edes joku onnistunut otos tulisi.

Näin talvella oma seurani harjoittelee sisäampumaradalla. Siellä valaistus on heikko ja yleensä käytämme hengityssuojaimia, koska ilmanvaihto ei vie kaikkia lyijy-yhdisteitä pois hengitysilmasta riittävän nopeasti. Paljon harjoitellessa altistusta ilman suojaimia tulisi liikaa. Niinpä olosuhteet eivät ole parhaat hyville kuville. Suojaimet näyttävät aika huvittavilta ja kasvot eivät näy. Otan kuitenkin tämän enemmänkin harjoitteluna kesää ja ulkoratojen kisoja varten. Tässä nyt kuitenkin yksi kuva lippaanvaihdosta vauhdissa. Vanha lipas putoaa ja uusi on matkalla tilalle. Varsin mitäänsanomaton kuva, mutta koska se on harvinaisemmasta kuvakulmasta, tuntuu se silti erikoiselta. Kuten sanottu, rima on matalalla.

Kuvaamisen opettelu vie tietysti aikaa ja oma harjoittelu jää vähemmälle. Sekä kuivaharjoittelu kotona että ampumaharjoittelu on kärsinyt.

Sunnuntaina on seuran perinteinen kinkkukisa, joulua ennen järjestettävä seuran sisäinen kilpailu. Pahinta, mitä juuri ennen kilpailua voi tehdä, on ostaa uusia varusteita ja kilpailla niillä ilman perusteellista testausta harjoituksissa. Silti hain perjantaina kaupasta uudet lippaat ja tänään viritin ne toimintakuntoon. Ehkä ehtisin koeampua sunnuntai-aamuna vielä Sipoon radalla, mutta voi käydä niinkin, että en jaksa ajaa sinne asti.

Syy uusiin lippaisiin on se, että kilpailussa on vain standard-luokka, ja standard-luokassa aseen ja lippaiden pitää mahtua 225 mm x 150 mm laatikkoon. Koska olen päättänyt tämän kisan ampua uudella 9×19 mm STI Marauder -pistoolilla ja sen mukana tuli liian pitkä lipas ja muut vanhat lippaani olivat myös open-luokasta liian pitkiä, oli lippaat pakko hankkia.

Pakko ei olisi niitä tietenkään ollut näin myöhään hankkia, se on ihan oma syy.

Jos pistoolissa patruunan syötössä esiintyy syöttöhäiriöitä, on syy useimmiten lippaissa ja niiden sopivuudessa aseeseen. Kaupasta ostettuna kilpapistooleiden lippaat eivät aina ole vielä sellaisenaan täysin luotettavia. Toiminta riippuu käytetystä patruunasta ja sopivuudesta aseeseen. Kaupasta saatava lipas on valmistettu ilman yksilöllistä käsin tarkistusta ja sovitusta. Lisäksi halutaan virittää lipasta niin, että siihen mahtuu mahdollisimman monta patruunaa.

Olen yleensä näihin STI:n lippaisiin laittanut Grams-nimisen valmistajan patruunannostimen ja jousen. Ensinnäkin se toimii liukkaammin kuin vakionostin ja toisekseenkin on kapeampi, jolloin lippaaseen mahtuu yksi patruuna enemmän.

Gramsin nostin tarvitsee myös säätöä. Nostimessa on pinta, joka kohtaa aseessa luistinsalvan, ja lukitsee luistin taakse viimeisen patruunan jälkeen. Jos tämä pinta on liian ylhäällä, jää viimeinen patruuna lippaaseen. Tämän estämiseksi pintaa tulee hioa juuri sopiva määrä Dremelillä, että viimeinenkin patruuna syöttyy.

Minulla oli uusia sisuskaluja kahteen lippaaseen, joten vaihdoin ne niihin lippaisiin, joissa patruunannostin tuntui liikkuvan tahmeammin. Loput kaksi jäivät ennalleen, myyjäliike (Lohjan Ase ja Osa) oli ne jo saanut hyvään toimivaan kuntoon. Niissä kapasiteetti oli 18 patruunaa ja vaihdetuilla sisuskaluilla sain mahtumaan 19 patruunaa.

Luulisin, että olen valmis kisoihin. Tällä valmistautumisella en muutenkaan ota niitä niin vakavasti. Viime viikolla venähtänyt vasen rannekin on vielä heikko, puristusta ei saa normaalia määrää tukikäteen, eli rekyylinhallinta on heikompaa ja ammunta hitaampaa. Tekosyyt ovat siis valmiina.

Tavallisimmat pistoolit on suunniteltu sen kokoisiksi, että niitä on suurimman osan miehistä helppo käsitellä. Pienempikätisenkin miehen, kuten minun, on vielä mahdollista opetella sellaisia otteita ja käsittelyasentoja, että suurinta osaa pistooleista on mahdollista käyttää kilpailuissa ja harjoituksissa. Mutta monella naisella ja tytöllä on vielä pienemmät kädet. Vaikka edelleenkin on mahdollista käyttää tyypillisimpiä pistooleita, niiden käsittelyssä joudutaan käyttämään otteita, jotka ovat paljon tavallisia otteita hitaampia ja kilpailullisesti epäedullisia.

Jos naisella tai tytöllä, joka sinänsä olisi kiinnostunut ampumaurheilusta, on heti alusta lähtien vaikeuksia saada kunnon otetta ja käyttää pistoolin hallintalaitteita mukavasti, on vähemmän todennäköistä, että hänellä riittää motivaatiota jatkaa eteenpäin. Koska usein esittelen ampumaurheilua tutuille ja muille ihmisille ja koulutan peruskurssilla uusia ampujia, olen etsinyt vaihtoehtoa, joka sopii pienemmälle kädelle.

Kapea kahva on tähän hyvä lähtökohta. Pistooleissa on useasti lipaskapasiteetin maksimoimiseksi kahvan sisällä olevassa lippaassa patruunoita kahdessa rivissä. Näin saavutetaan kilpailullista etua. Mutta nykyään on erikseen luokat myös yksirivisille pistooleille, joissa on kapeammat lippaat ja siis myös kapeammat kahvat. Näin pienempikätiselle sopiva kapea kahva on myös kilpailukykyinen luokassaan toisia samanlaisia vastaan.

Kuvassa oikealla on aivan hyvin melko pienille käsille sopiva Tanfoglio Stock II -pistoolin kahva. Pistoolia ovat käyttäneet kurssilla myös useat naiset ja päässeet kurssista läpi. Se on kuitenkin vielä selvästi paksumpi kuin vasemmalla oleva yksirivinen 1911-tyylinen STI Trojan. Tavallista kapeammat puiset kahvalevyt tekevät siitä vielä pienemmän. Näin kahvan ympärille kiertyneestä kädestä ylettyy vielä etusormi helpommin liipasimelle ja sen asento liipasimella saadaan helpommin puhtaaseen tarkkaan laukaisuun sopivaksi. Edullista olisi myös, jos samalla kun etusormi ylettyy liipasimelle, peukalo ylettyisi varmistimen yläpuolelle. Voi olla, että se ei onnistu vielä tälläkään kahvalla kaikilta.

Otteen kahvasta ja liipasinsormen ylettymisen lisäksi on muitakin hallintalaitteita, jotka ovat tärkeitä toiminnallisessa ammunnassa. Nopea lippaanvaihto on tärkeä, koska suoritusaika vaikuttaa tulokseen. Ja koska yksirivisten lippaiden kapasiteetti on puolet tavallisista lippaista, niitä lippaanvaihtoja nimenomaan on enemmän. Lippaanvaihto on nopeinta siten, että ampumakäden peukalolla painetaan lippaanvapautinta. Kuitenkin itsekään en tavallisella pistoolilla ylety normaalissa ampumaotteessa suoraan siihen nappiin. Joudun kääntämään otetta jonkun verran. Kun tämän opettelee huolellisesti tuhansilla toistoilla, se ei haittaa. Mutta vielä pienemmällä kädellä edes se otteen kääntäminen ei riitä, ja aloittelevalla ampujalla monimutkaisen tekniikan opettelu ei ole motivoivaa. Nappia voi painaa toisella kädellä, mutta se on hitaampaa.

Vakiona pistooleissa on lippaanvapauttimessa yleensä aika matala nappula. Tämä on tarpeellista, koska ei ole hyvä, jos nappiin osuu liian helposti vahingossa joku osa jommasta kummasta kädestä. Lipas putoaa kesken suorituksen ja aikaa kuluu uuden lippaan laittamiseen paikalleen. Pienikätiselle tämä ei ole niin suuri ongelma, joten ratkaisuksi ongelmiin sopii isompi nappi.

Tilasin kolme erilaista pidennettyä tai levennettyä 1911-pistooleihin sopivaa lippaanvapautinta. Mikään säätö ei kuitenkaan ole aseiden kanssa helppoa, tarkkaan sovitettujen sellaisten varsinkaan. STI:n rungossa lippaanvapauttimelle oleva reikä on sen verran pieni, että mikään tilatuista ei mennyt sellaisenaan paikalleen. Sopivasti viilaamalla sovitin pidennetyn napin paikalleen. Viilan lisäksi tarvittaisiin vielä hienoa hiomapaperia, jotta vapauttimen liike olisi mahdollisimman kitkatonta, mutta se saa nyt jäädä myöhemmäksi. Tämäkin liikkuu jo vaivatta.

Tähän pidempään nappiin en itse aivan ylety kääntämättä hieman otetta, mutta joka tapauksessa se on huomattavasti helpommin tavoitettavissa.

Tällä kertaa menossa olevalla peruskurssilla ei ole naisia mukana, mutta taas seuraavalla jos on, niin juuri tämä pistooli voi olla se, joka antaa vähän tasoitusta isompikätisiin nähden ja helpotusta kurssin suorittamiseen.