Absurdi kysymyskö? Ei ole, johonkin rajaan asti. Jos haluaa olla mahdollisimman hyvä, käyttää kaiken aikansa, rahansa ja jaksamisensa sen edistämiseen. Muuten kaikki onkin näiden tekijöiden välillä tasapainoittelua.

Joku käy kerran vuodessa radalla katsomassa, vieläkö kivääri, kiikaritähtäin ja ampuja ovat kunnossa. Tällä tavalla ei uutta opita, mutta pysytään jollain aikoinaan opitulla tasolla, tai tasolla, jolle on taannuttu sittemmin.

Työssä käyvä ihminen, jolla elämässä on muitakin tärkeitä asioita ja vieläpä muitakin harrastuksia, voi käydä vaikkapa kerran kuukaudessa. Jos aiemmin on oltu aktiivisempia, taso taantuu johonkin asti. Jos harrastus on ollut samanlaista aina, vuosien varrella oppii kyllä lisää.

Siitä ylöspäin on paljon askeleita, eikä ole mitään hyvää harjoittelun määrän tasoa. Aina lisää harjoittelu parantaa taitoja. Tämä on myös masentavaa. Tietää, että ei ole oikotietä, lahjakkuutta, yllättävää valaistumista tai jotain maagista rajaa, jonka ylittämisen jälkeen tulee paljon paremmaksi. Jokainen prosentti lähemmäs Suomen parhaita tai maailman parhaita on kivuliaampi kuin edellinen.

Kansalliseksi tai maailman huipuksi ei pääse harjoittelematta niin paljon kuin vain inhimillisesti on mahdollista. Ei tietenkään, koska joku aina harjoittelee niin paljon kuin mahdollista. Tämä tarkoittaa joka päivä ja useita erilaisia harjoitteita päivässä. Fyysinen kunto ja välineet myös täysin viritettynä huippuunsa. Siitä voi sitten laskea sen, mihin itsellä on mahdollisuuksia ja halua. Kuinka paljon huonompi haluaa olla.

Minä haluan käyttää ampumaurheiluun vaihtelevasti osan muutamasta päivän kuukaudessa, tai joinain viikkoina pari päivää. Eikä aina siinä omassa ykköslajissa, Practicalissa, vaan monipuolisesti muissakin. Tällä määrällä pääsee keskinkertaiseksi ampumaurheilijaksi.