RTC – Rimfire Team Challenge, jota varten olin harjoitellut kesän aikana jonkin verran, oli lauantaina. Se on monella tavalla erikoinen kilpailu. Toisaalta alunperin kilpailu oli kehitetty hauskuus ja jännittävyys mielessä – että kilpailijat pääsevät ampumaan paljon ja että tulos voi missä tahansa kohtaa kisaa vielä muuttua paljon. Kisa on myös hyvin katsojaystävällinen – tuloksia tulee nopeasti ja kilpailun edetessä tietää missä mennään, mikä on tilanne. Kahden joukkueen laittaminen aina kerrallaan vastakkain tekee sekä ampujille että katsojille erityisen tunnelman.
Tehtävä sinänsä olisi helppo pisteyttää ja asettaa sen mukaan joukkueet järjestykseen: kuka kaataa 28 metallilevyä nopeimmin on voittaja. Mutta näin ei päästä samaan hauskuuteen ja jännittävyyteen. On oltava mahdollisuus vielä nousta tappion jälkeen, ja tasainen suoritus koko kisan ajan palkitaan enemmän kuin yksi onnistuminen.
Vuoden rennoinko kisa? Ei se siltä tunnu. Practical-kilpailussakin suorituksia on useita kilpailun aikana, jolloin suorituksen jännitykseen tottuu. Tässäkin suorituksia on useita, mutta se jyrkkä ero joka erän voiton ja tappion välillä saa jollain tavalla vielä pahemmin jännityksen kohoamaan ja adrenaliinin virtaamaan. Sitten kädet tärisevät jo valmiiksi ja aletaan toivoa vain hyvää tuuria.. kun rauhassa pitäisi ampua vain silloin, kun maali on paikallaan tähtäimessä ja on edes mahdollisuus osua!
Tällainen taas uuteen tilanteeseen itsensä asettaminen kyllä opettaa paljon ruumiinsa ja mielensä toiminnasta. Millaisiin epäloogisuuksiin sortuu paineen alla, vaikka kuinka olisi suunnitellut toisin. Tarkoitan juuri tuota tuurin toivomista hallitun suorituksen sijaan.
Itse kisassa kävi tänä vuonna omalle seuralle tosi hyvin. Osallistuimme kahdella joukkueella. Joukkueessa on yksi pienoiskivääriampuja ja kaksi pistooliampujaa. Ensin joukkueet kilpailivat kahdessa kuuden joukkueen alkusarjassa kaikkia oman alkusarjan joukkueita vastaan, eli 5 erää sai jokainen joukkue ampua. Kaksi parasta nousi loppuotteluihin. Loppuotteluun pääsivät seurani molemmat joukkueet! Lähellekään näin hyvin ei ole koskaan ennen tämän kilpailun 10-vuotisessa historiassa meillä mennyt.
Itse ammuin kiväärillä joukkueessa, joka lopulta sijoittui neljänneksi. Tiedän rennossa harjoittelussa kesän aikana pystyneeni suoritukseen, jolla joukkueen olisi pitänyt noin 40 sekunnissa tyhjentää rata tauluista. Mutta niin vain meillä parhaat ajat olivat yli minuutin reilusti, ja monesti puoltatoista minuuttia – vaikka näilläkin ajoilla voitimme 4 ottelua viidestä alkusarjassa. Tätä ei voi minkään muun syyksi laskea kuin heikon mielen, joka ei kestä kisaa.
Toinen seuramme joukkue kuitenkin voitti, joten koko kisasta jäi todella innostunut ja hyvä mieli. Taas tietää mitä voi parantaa, ja tietää, että omankin joukkueen voitto on mahdollinen ensi vuonna, jos vain harjoittelee tarpeeksi ja vielä valmistautuu henkisesti paremmin kohtaamaan kilpailun paineet!
Tässä jännittävät loppuottelut eilisestä kisasta: